 |
| Vasta Porissa pääsin kirjaan kunnolla kiinni, liekö asiaan vaikuttanut miljöö? |
Suomentaja: Arja Tuomari
Kustantaja : Otava 2006
Ulkoasu: Jaakko Ollikainen
Tarina alkaa pojasta. Tai oikeastaan se alkaa leijasta, jota lennättää kaunis nainen. Ei, kyllä tarina sittenkin alkaa pojasta. Tai sen lapsesta. "Päätä jo!", minä tuhisin, ja kääntelin ensimmäisiä kymmeniä sivuja laiskasti. Nimiä, vuosia ja tarinanpätkiä tiputellaan syliini, enkä saa niistä mitään selkoa. Vasta kun tarinointi rauhoittuu seitsemänkymmentäluvulla kasvavaan Rikuun, osaan sijoittaa monet mummat ja sisarukset kartalle.
Bexarit ovat hyvätuloinen suomenruotsalainen perhe Helsingissä. Isä Henrik tekee pitkää päivää ostaakseen aina vaan isomman asunnon, mutta muistaa lastensa joululahjat vasta aaton aamuna - silloinkin väärin. Vanhin poika Dani repii itseään irti perheen otteesta, sisko Marina tuittuilee teininä, ja kuopus Riku kipuilee sivulla hiljempaa. Äiti Benita pitää perhettä kasassa, mutta hymyilee vuosi vuodelta vähemmän. Rahalla saa tavaraa, mutta ei aikaa, eikä sidettä perheeseen. Sen huomaa niin Henrik, kuin aikaan Rikukin.
Riku, hellittämätön HIFKin kannattaja, ja kavereitaan ihaileva nuori jää minulle kaukaiseksi, ja hänen ajelehtimisensa perheen ja ystävien vierellä ei herätä sympatioitani. Mökillä tunnustin muille kirjan lukeneille, että tähän mennessä lukemissani kirjoissa - Leijat Helsingin yllä ja vuonna 2006 ilmestynyt Missä kuljimme kerran - Westön pääosassa huojuvat mieshahmot saavat minussa aikaan halun vain ravistella heitä, henkisesti ja välillä jopa fyysisesti. Ota ote! Vaikka muiden elämää on aina helpompi järjestellä kuin omaansa, jopa minun ajopuu-aikuisuuteni tuntuu aikaansaavalta ja suunnitellulta vaikkapa Rikun elämään verrattuna. Raivostuttavinta on, että monien hahmojen elämässä on vaikeinta se, että he ovat rikkaita, komeita ja menestyviä. Ah, tätä raskasta taakkaa!
Kirjan puolivälissä isosisko Marina tarinoi 80-ja 90-luvuista, hurjasta noususta ja kaiken lopusta, ja puhuttelee kertoessaan häneltä asiaa kyselevää Rikua. Tyyli toi helpotusta, ja Marinan elämään oli helpompi samaistua. Myös Rikun haahuilu tuntuu inhimillisemmältä toisen silmin. Marinan kertomus on myös ajalta, josta itsekin muistan jotain, ja jostain löysin koko kirjan odottaneen rakkauteni Bexarin onnettomaan, onnelliseen, rikkinäiseen ja toisiinsa tukeutuvaan perheeseen.
Ystäväni aikanaan vinkkasi, että klassikkokirjoista (tai kirjoista ylipäänsä) ei pitäisi lukea takakannen tekstiä ollenkaan. Siellä tuppaa olemaan ikäviä vihjeitä, etukäteispaljastuksia, ja ne saattavat myös johtaa lukijaa täysin harhaan. Westön tapauksessa olen huomannut, että takakannen lukeminen on joskus tärkeää. Ilman sitä olin aluksi täysin hukassa tämän kirjan kanssa.
Ahmaisin lopulta puolet kirjasta muutamassa päivässä, ja täytyyhän se tunnustaa: Westö osaa kirjoittaa. Fania minusta ei vieläkään tullut, harmillisesti. Uusi yritys aikanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti