K, koo, kynttilöitä

Kävin eilen kaverin kanssa ravintolapäivän ainoalla herkuttelulla Amnestyn Tampereen osaston Kynttiläkahvilassa. Ihmisoikeuksia ja herkkuruokaa, mikä ettei! Samalla kun mutustelin herkullista baklavaa ja kynttilä-kuppikakkua, kirjoitin pari vetoomusta ja jutustin tuttujen kanssa. Harmi kyllä Amnestyn teltta oli hieman syrjässä Juvenes-kioskin takana, joten harva uskalsi tulla nuuskimaan. Toivottavasti herkut kuitenkin saatiin myytyä, ja kirjeisiin nimiä alle.

Napostelun jälkeen lähdin shoppailureissulle kantajaksi. Tiedättehän, sellainen höpisevä ostoskori, joka kantaa kaverinsa tai sukulaisensa ostettavia asioita (tällä kertaa farkkuja ja paitoja), jotta maksaja saa vapaat kädet penkoa hyllyjä rauhassa. Melkein ostin aivan parhaan, mutta ah! kokoa liian ison hatun, mutta kovetin lopulta omistushaluisen äänen sisälläni, ja pistin saman rahan ruokaosastolla mansikoihin, suklaaseen ja kermaan. Oli nimittäin mentävä kotiin leipomaan synttärikaakkua!

Pölö täyttää pian vuosia, ja eilen kestitsimme sukulaisia. Ujosti pyydetty toive oli saada supersuklaakakkua, jonka reseptin näytin jokin aika sitten Raisa Kettusen vegaanisesta herkkukirjasta Puputyttö ja Vohvelisankari. Koska resepti itsessään oli aika helppo, orjuutin erään protuystäväni leivonta- ja siivousavuksi ja lähdin sekoittelemaan aineita hyvässä seurassa. Hieman jouduimme soveltamaan ei-vegaaniseen suuntaan margariinin loppuessa kesken. Ohje on piiitkä, joten olen laiska ja kehotan ihmisiä vain etsimään kirjan käsiinsä. Koukutin samalla myös orjani, joka itse leipoo vegaanisesti ja mielellään myös gluteenittomalle kämppikselleen.

Ei hullua veitsenheiluttelua, kun tekee
kahdessa vuoassa kaksi kakkua, jess!

Hieman sotkua saattoi syntyä.

Supersuklainen ja pehmeä kakku tarvitsi mielestäni jotain kevyttä päälle, joten uuden suklaakerroksen sijaan vaahdotimme kerman, lätkin sen kootun kakun päälle ja leikkelin hieman mansikoita koristeeksi. Hyvä ratkaisu, sillä kakku oli jo näin hurjan raskas, ja mansikat kevensivät sitä hieman.

Lopulta tuikimme kaikki löytyneet seitsemän kynttilänpidikettä ja erivärisiä kynttilöitä mansikoiden rakoihin. Aikamoinen kakku tuli! Sankari pistettiin myös puhaltamaan kynttilät. Siihen ei ole koskaan liian nuori.

Kaakku!

Lisäksi tarjolla oli perinteiseen tapaan kaikkea muutakin hyvää: karkkia, keksiä, brookies-paloja, sienipiirakkaa ja juotavaksi kahvia ja anopin itse keittämää punaista mehua.

T, tee, tuplamuffinit

Keskiviikkona pesin jääkaapin. Se on ollut puheissa jo useamman kuukauden, "tänään tehtävien" listalla jo useamman viikon, ja edellisenä päivänä kunnolliset aikeeni keskeytti kutsu Kahvillaan herkuttelemaan (ei sellaisista kieltäydytä). Mutta sitten kun sai siivottua, olipa hyvä olo. Tein samalla kuin vahingossa pari pellillistä muffineja.

Maanantaina metsästä kerätyt mustikat pistin ensimmäiseen taikinaan. KakkuKatrilta löytynyt resepti oli nimensä mukaisesti helppo, ja näiden makua ei voi tarpeeksi kehua! Ahneena täytin pikkuiset vuokani liian täyteen, ja laitoin niitä liikaa pellille, mutta tuloksena syntynyt mustikkamuffinimetsä oli oikeastaan aika söpö.

Kun ensimmäiset herkut olivat uunissa, mieleni teki myös suolaista, ja pikahaun jälkeen kokeilin lennosta heittää aurinkokuivattuja tomaatteja seuraavaan muffinitakinaan. Sovelsin vähän sinne päin tätä reseptiä, mutta koska korvasin muhean emmentalin parmesanjuustolla, ja kerman maidolla, muffineista tuli hieman kovempia kökkösiä. Silti hyviä.

S, äs, syyssävelmä

Voi värien loistoa! Kesän kirkas vihreys, vaalea vehreys ja kirkkaat ja pastellinväriset kukat väistyvät hiljalleen. Paikan ottavat punertuvat pihlajanmarjat, ekaluokkalaisten keltaiset huomiolippikset, mustikan syvä sini, metsä täynnä sammalta, kellastuvat lehdet, puimista odottava vilja.

Karkasimme viikonloppuna maalle. Suomessa sivutaan pian taas helle-ennätyksiä, ja painostava ilma jyskyttää välillä ikävästi pään sisällä. Jäimme maanantaiksi mökille, ja hoidin oloa nukkumalla, syömällä ja samoilemalla Salaisilla Sienipaikolla. Keltaisia rakkaitani, kantarelleja, löytyi harmillisen vähän - muut ehtivät näemmä iskeä ensin. Mustikoita sen sijaan sai napsia suuhunsa koko ajan, ja osan jopa kannoimme piirakkaa varten kotiin. Levon lisäksi nautin saunan lämmöstä, järviveden hellästä viileydestä, kissan pehmeästä turkista ja käsi kädessä kävelemisestä.

Kuumankeltaisen paiston sijaan aurinko piiloutui sadepilvien taa, ja ensimmäiset harmaat illat ovat saapuneet. Nyt alkanut syyssävelmä on erilainen kuin keskikesän huoleton, kiireetön rytmi, mutta ah, niin rakas.

M, äm, mustavalkoista

Sopivasti myös Protu-koruni on perin mustavalkoinen. 

Tässä on oma Huuto-nappini. Sain tehdä sen Ihan Itse, ja mikä parasta, keksijänsä taiteilija Anu Halmesmaan ohjeistamana. Tampereen Mältinrannassa oli eilen Tapahtumien Yön kunniaksi HUUTO-työpaja, jossa halukkaat saivat leikellä, ommella ja liimailla itselleen sopivan huutavan otuksen, ja täyttää sen vanulla. Taakse sai ommella kiinnitysneulan, ja minä ripustin huutelijani heti rintakoruksi. Huuto-nappia kuvailtiin virallisesti näin: 

"Maailmassa on paljon turhaa huutoa. Huuto-nappi suojelee kaikelta huudolta kantajaansa. Käytä Huuto-nappia joko estämään ei toivottua huutoa tai ohjaa se huutamaan sinun puolestasi.
Käyttöohje: Aseta nappi paikoilleen ja usko."

Koska olen höpsö kissaihminen, napista muotoutui kuin vahingossa pehmeä misse. Opettajan pedagogisia opintoja tehdessä erään neiti J:n kanssa tuli piirreltyä huutavia kissoja useinkin, varsinkin luennoilla, joissa puhuttiin soopaa ja oikeasti uskottiin, että häiriköivä tai jopa väkivaltaisesti käyttäytyvä oppilas saadaan rauhoittumaan kirjoittamalla hänen nimensä liitutaululle. Siinä pääsi äänetön huuto jos toinenkin.

Esikuvina omalle napille sai käyttää Halmesmaan omia, pieniä ja suuria huutomörköjä, joita oli sekä näyttelyn osana että työpajan pöydällä käpelöitävinä. Käytetty tekonahka oli pehmeää ja jopa ihonkaltaista kädessä, ja hahmojen yksilölliset ilmeet inhimillistivät niitä lisää. Vierellä oli myös pastellinpehmeitä, kukkia muistuttavia lempeämpiä teoksia.

Mältinrannassa oli muutenkin paljon mustavalkoista esillä. Sampsa Indrénin Lintuvaara oli hienonhieno "memento mori" -fiilistelyjä herättävä näyttely, jonka mustavalkoiset kuvat linnunraadoista olivat yksityiskohtaisia pelottavuuteen asti, ja silti samalla tarpeeksi kaukaisen oloisia ollakseen kauniita jo muotoina ja sulkakasoina. Muistinko ottaa kuvia, hä? En.

Vink vink! Halmesmaan töitä pääsee tänä vuonna vielä katsomaan Turussa Brinkkalan galleriassa 12.9.-12.10., ja Indrénin Tapiolassa Galleria Aarnissa 30.9.-26.10. Hus katsomaan!

Lisäksi yksi mustavalkoinen hetki: söin jäätelöä, joka oli pyöritelty lapsuuden hienoudessa, strösselissä, jota sai vain ravintolassa tilattuun jäätelöön. Kyllä oli hienoa silloin. Myöhemmin strösseliä sai kaupasta, mutta sillä ei saaneet lapset leikkiä. Saatoimme joskus vahingossa kaataa nimittäin koko purnukan vahingossa pöydälle. Mukaan tökätty pari karkkiakin, joista pääkallon säästin viimeiseksi, sehän on paras karkki ikinä!

A, aa, avokadopastaa!

Ystävät olivat yötä meillä. Mäyräjuhlista kotiin tullessa keittiön pöydällä odotti tällainen herkkupaketti. Siinä oli pasta-aterian upeat ainekset, hyvä viini, kunnon suklaata ja Midhillin limsat. Voi teitä, ei olis tarvinnut!

Päädyimme kuitenkin heittämään serkuslounaalta yli jääneet avokadot pastan sekaan, joten tomaattisose ja punaviini saavat odottaa viileämpiä päiviä. Tai edes päiviä, jolloin olisi vähemmän kuin 25 astetta. Yritimme olla kuumentamatta asuntoa liiaksi ja hyödynsimme basilikan ja pastapakkauksen.

Avokadon kiven saa parhaiten pois napauttamalla veitsen siihen
ja kääntämällä. Kunhan ei tee sitä liian kovaa eikä liian terävällä
veitsellä. Silloin se jää kiinni, ja saa varoa sormiaan sen irrotuksessa. 

Neidin ja Pölön kymmenen minuutin avokadopasta

Muutama kypsä avokado

Pastaa kahdelle

Pussi (tai kourallinen) jotain pähkinöitä

Basikaa maun mukaan

Lusikallinen tai pari kapriksia

Mausteeksi oliiviöljyä, sitruunanmehua ja pari lusikallista keitinvettä

Päälle raastettua parmesaania

Keitä vesi pastaa varten, puolita avokadot ja kiepauta kiven ympäriltä. Lusikoi avokadon sisus paloina isoon kulhoon, heitä sekaan pähkinät, kaprikset sekä basilikan lehdet hieman pienemmiksi nypittyinä. Kun vesi kiehuu, lisää sinne suolaa ja öljyä, tipauta hyvänä pitämääsi pastaa haluamasi määrä ja anna kiehua "juuri sopiviksi" - meillä pakkaus sanoi 6-9 minuuttia. Ennen keitinveden pois kumoamista kannattaa sitä lusikoida vähän salaatin joukkoon. Mausta ja kata pöytä. Tähän meni kymmenen minuuttia.

  

Määrät ovat erittäin suurpiirteisiä, meillä ei mitata kuin leipoessa. Enemmän on yleensä parempi kuin vähemmän, ja enemmän syöjiä ruokitaan lisäämällä pastaa, perunaa, tai muuta halpaa hyvää. Eilisen illallinen on huomisen lounas. Lisäksi meille lisäksi ilmaantuu aina välillä ystäviä, pikkuprotuja ja sukulaisia, joten harvoin ruoka menee huonoksi kaapissa.

Asiat, joista ei pidä, tai joita ei voi syödä, voi jättää pois tai korvata sopivalla: myös hyvä tofu, halloumi, oliivit, kirsikkatomaatit ja lehtisalaatti menevät hyvin tähän pastaan. Vegaani voi vaan jättää juustot pois, vaikka Pölö pitääkin sitä pyhäinhäväisynä.

Ruoan kanssa siemailussa oli yksi minun ja Pölön lempivalkoviineistä, Wolfbergerin (W)³. Siitä tykkää moni muukin, ja sitä löytyy melkein aina viinikaapistamme. (Kyllä, meillä on viinikaappi. Ihastuttavan porvarillista!) Ruoan jälkeen teki mieli vielä jotain hurjaa, joten joimme yhdet pienet oluet. Ja katsoimme jakson Boardwalk Empiren uutta kautta. Hurjia kun olemme.

H, hoo, hupi ja puisto

Pari serkkua tuli käymään. Neiti osti rannekkeen erääseen pirkanmaalaiseen huvipuistoon (en tasan anna osumaa hakukoneessa) ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, ja lähti kieppumaan. Raahasivat ensimmäisenä Tornadoon, ja huikauhea, oli ihanaa ja kamalaa! (Vaikka Linnanmäki on kyllä se Suomen ykkönen, varsinkin kun tässä kotikonnun puistossa on myös vankila, jota myös Delfinaarioksi kutsutaan.)

Sitten kieputtiin ja kierrettiin, kastuttiin ja kiljuttiin. Toisaalta teki hyvää päästää ääntä oikein luvan kanssa, toisaalta jossain vatsan pohjalla mourusi aivan eri tavalla kuin ennen, ja iltaa myöten pitelin mielelläni laukkuja ja kävin tyhjässä karusellissa istumassa. 

 

Paras paikka oli neidin mielestä Koiramäki. En yleensä ollenkaan innostu mistään eläintarhoista, niissä on liian pienet häkit, ei varjoa eikä suojaa katseilta. Koiramäessä näytti nämä asiat olevan jopa kohtuukunnossa. Juu, tiedän, "melkein" ei riitä, mutta parempaan päin ollaan menossa, edes vesitankin ulkopuolella.

Elukat itse olivat kuten kävijät: helteestä väsähtäneitä mutta elinvoimaisia. Kilit mäkisivät ja mässäsivät heinää kuten kilit nyt aina tuntuvat tekevän, ja hamsterit ja isommat pörröiset eläimet menivät omassa rauhassaan. Vain täysin väsähtäneet koiranpennut ja vieläkin liian pienissä häkeissä olevat linnut herättivät neidissä suurta närkästystä. Koirista oli joku jo kannellutkin. Koska internetin sisältö on hyvin jakautunut kauniiseen propagandaan ja lynkkausmielialalla kirjoitettuihin kauhukirjoituksiin, tieto eläinten todellisesta hyvinvoinnista jäi vielä hämärän peittoon.

Serkuskisan tulos: meistä kaikista tulisi hyviä lauttureita.

Koiramäki oli muutakin kuin eläimiä: siellä oli kaikenlaista kaarnaveneistä käsikäyttöiseen lauttaan, puoteja ja jäätelökiskoja, wanhan ajan työkaluja ja elämää, ja kukkulalla Drakkulan linna, jossa saa joka suuntaan kiivetä ja möngertää. Sehän on kuin nakutettu neidille! En vain vielä kehdannut sinne mennä (alaikäraja 5 vee), mutta eiköhän joku tuttavan lapsi vielä ole mahdollista kaapata mukaan.

Liian pian koitti ilta ja sulkemisen aika. Hullut nuoret juoksivat vielä kolmeen laitteeseen, minä nauroin vieressä. Lopuksi napsin vielä tunnelmakuvia. Kyllähän tuo hupia tuotti. 

Seuraavana päivänä voitin kilpailussa sopivasti kuusi (KUUSI!) Linnanmäen ranneketta, joten isompi serkuskokous on sitten Helsingissä syyskuussa.

Klassikkokatsaus: Leijat Helsingin yllä

Vasta Porissa pääsin kirjaan kunnolla kiinni, liekö asiaan vaikuttanut miljöö?

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors, 2006)
Suomentaja: Arja Tuomari
Kustantaja : Otava 2006
Ulkoasu: Jaakko Ollikainen

Tarina alkaa pojasta. Tai oikeastaan se alkaa leijasta, jota lennättää kaunis nainen. Ei, kyllä tarina sittenkin alkaa pojasta. Tai sen lapsesta. "Päätä jo!", minä tuhisin, ja kääntelin ensimmäisiä kymmeniä sivuja laiskasti. Nimiä, vuosia ja tarinanpätkiä tiputellaan syliini, enkä saa niistä mitään selkoa. Vasta kun tarinointi rauhoittuu seitsemänkymmentäluvulla kasvavaan Rikuun, osaan sijoittaa monet mummat ja sisarukset kartalle.

Bexarit ovat hyvätuloinen suomenruotsalainen perhe Helsingissä. Isä Henrik tekee pitkää päivää ostaakseen aina vaan isomman asunnon, mutta muistaa lastensa joululahjat vasta aaton aamuna - silloinkin väärin. Vanhin poika Dani repii itseään irti perheen otteesta, sisko Marina tuittuilee teininä, ja kuopus Riku kipuilee sivulla hiljempaa. Äiti Benita pitää perhettä kasassa, mutta hymyilee vuosi vuodelta vähemmän. Rahalla saa tavaraa, mutta ei aikaa, eikä sidettä perheeseen. Sen huomaa niin Henrik, kuin aikaan Rikukin.

Riku, hellittämätön HIFKin kannattaja, ja kavereitaan ihaileva nuori jää minulle kaukaiseksi, ja hänen ajelehtimisensa perheen ja ystävien vierellä ei herätä sympatioitani. Mökillä tunnustin muille kirjan lukeneille, että tähän mennessä lukemissani kirjoissa - Leijat Helsingin yllä ja vuonna 2006 ilmestynyt Missä kuljimme kerran - Westön pääosassa huojuvat mieshahmot saavat minussa aikaan halun vain ravistella heitä, henkisesti ja välillä jopa fyysisesti. Ota ote! Vaikka muiden elämää on aina helpompi järjestellä kuin omaansa, jopa minun ajopuu-aikuisuuteni tuntuu aikaansaavalta ja suunnitellulta vaikkapa Rikun elämään verrattuna. Raivostuttavinta on, että monien hahmojen elämässä on vaikeinta se, että he ovat rikkaita, komeita ja menestyviä. Ah, tätä raskasta taakkaa!

Kirjan puolivälissä isosisko Marina tarinoi 80-ja 90-luvuista, hurjasta noususta ja kaiken lopusta, ja puhuttelee kertoessaan häneltä asiaa kyselevää Rikua. Tyyli toi helpotusta, ja Marinan elämään oli helpompi samaistua. Myös Rikun haahuilu tuntuu inhimillisemmältä toisen silmin. Marinan kertomus on myös ajalta, josta itsekin muistan jotain, ja jostain löysin koko kirjan odottaneen rakkauteni Bexarin onnettomaan, onnelliseen, rikkinäiseen ja toisiinsa tukeutuvaan perheeseen.

Ystäväni aikanaan vinkkasi, että klassikkokirjoista (tai kirjoista ylipäänsä) ei pitäisi lukea takakannen tekstiä ollenkaan. Siellä tuppaa olemaan ikäviä vihjeitä, etukäteispaljastuksia, ja ne saattavat myös johtaa lukijaa täysin harhaan. Westön tapauksessa olen huomannut, että takakannen lukeminen on joskus tärkeää. Ilman sitä olin aluksi täysin hukassa tämän kirjan kanssa.

Ahmaisin lopulta puolet kirjasta muutamassa päivässä, ja täytyyhän se tunnustaa: Westö osaa kirjoittaa. Fania minusta ei vieläkään tullut, harmillisesti. Uusi yritys aikanaan.

B, bee, banaanimuffini

Taas ei pitänyt leipoa, mutta leivoin silti. Ja hyvää tuli, kuten aina tulee (paitsi omenapuurosta, mutta siitä joskus toiste). Tein pelailemaan tulleille kavereille helpoimpia herkkuja: banaanimuffineja!

Innostuin aikanaan vuonna 2011 muffineista kaikissa muodoissa: perinteisistä aamupalaherkuista, välipalaksi käyvistä suolaisista versioista, ja ihanista kuppikakuista, joissa jo valmiiksi makean muffinin päälle lätkäistään häikäilemättä iso möykky supermakeaa päällystettä. Ah ja oi! Nyt teki mieleni jotain helppoa, joten kuorin banaanit ja lähdin mössäämään niitä. Alkuperäinen ohje on J:n mahtavasta lahjasta, reseptikirjasta nimeltä Saa vaivata. 

Banaanimuffinit (4 jättikokoista tai pellillinen pieniä)

1,5 dl muussattua banaania (1 iso tai pari pienempää)
3/4 dl öljyä
1 tiivis dl fariinisokeria
1/2 dl maitoa tai kasvismaitoa
2 dl vehnäjauhoja
1/4 dl perunajauhoja (tai maissitärkkelysjauhoja)
1 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa
1/2 tl vaniljasokeria

Ota esiin pari kulhoa (yksi voi olla pienempi), lauta tai laakea lautanen jossa muussata banaani. Samalla haarukalla voi sekoittaa vaikka kaikki ainekset, mutta vuokiin nosteluun kannattaa käyttää kahta lusikkaa. Minä rakastan kaapijaa, joten teen sillä paljon sekoituksia.

Mössää banaanit haarukalla, saa käyttää iloa ja raivoa. Mielestäni sinne saa jäädä isompiakin banaanimöykkyjä. Mittaa pienempään kulhoon öljy, fariinisokeri ja maito, sekoita. Sekoita isommassa kulhossa vehnäjauhot, perunajauhot, leivinjauhe, suola ja vaniljasokeri. Kaada pienemmän kulhon neste jauhoihin ja sekoita yllä näkyväksi tahnaksi. Lisää muussattu banaani ja sekoita taikina nopeasti tasaiseksi.

Lätki taikina lusikoiden avulla muffinivuokiin, täytä vuoat korkeintaan puolilleen. Itse käytin paperisia vuokia, mutta myös metallisia voi hyvin käyttää, tai kahvikuppeja (voitele ja jauhota ne), tai silikonisia.

Paista muffineja noin 15 minuuttia, riippuen hieman vuokien koosta. Kokeile kypsyyttä tulitikulla: työnnä tikku muffiniin, ja jos tikkuun ei tartu taikinaa, muffinit voi ottaa uunista pois. Kuten Saara Törmä itsekin sanoo, nämä ovat hyviä mihin aikaan vaan!

Aikaisemmin tehdyt herkut pääsivät teepöytään, eilen ne
mässytettiin limsan ja lautapelien kanssa.

Klassikkokatsaus: Kärpästen herra

William Golding: Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1954)
Suomentaja: Juhana Perkki
Kustantaja: Otava 1990
Ulkoasu: Olavi Hankimo

"Hui. Yök. Karmivaa, mutta niin todentuntuista. Ja se pää, hyi tulee painajaisia." Kun luin Kärpästen herran ensimmäisen kerran joskus yläasteen aikaan, kylmät väreet tanssivat pitkin selkää, ja saaren hyytävä painostus hiipi uniin. Yli kymmenen vuotta myöhemmin tunne oli likipitäen sama.

Toisen maailmansodan alta evakuoitu ryhmä koulupoikia rysähtää alasammutun lentokoneen mukana pienelle saarelle keskelle Tyyntä valtamerta. Kaikki aikuiset ovat saaneet surmansa, ja lapset joutuvat ensi kertaa elämässään ottamaan kaiken vastuun ja vapauden omiin käsiinsä. Innostus vapaudesta valtaa mielet ensin. Mikä sen hienompaa kuin loputon loma pehmeän hiekan, kirkkaan lahdenpoukaman ja täynnä ruokaa olevan hedelmälehdon keskellä? Idylli menee kuitenkin pian rikki, kun vanhempien poikien maailmankuvat ajautuvat törmäyskurssille. Hillityn pinnan alta kuoriutuu esiin se kuuluisa susi.

Goldingin ensiteos ei ollut suosittu ilmestyessään, mutta nousi seuraavalla vuosikymmenellä Suurten Teosten joukkoon, ja lähes jokaisen koulun lukulistalle. Eikä syyttä. Olen iloinen, että luin tämän uudestaan, vaikka meninkin nukkumaan peläten, että unessa Kärpästen Herra katselee minua taas aukion poikki, kuten nuoruudessa. Vältyin onneksi painajaisilta, mutta pelkoa, vihaa, verenhimoa, johtajakulttia ja perinteistä ihmisen pahuutta tuli kelailtua pitkät pätkät valveilla.