P, pikajuoksusta pedin pohjalle

Vappu meni sittenkin tapahtumarikkaamaksi. Illan emäntä tarjosi köyhän miehen sangriaa, kaikenlaista naposteltavaa, taivaallinen selkähieronnan ja tankotanssiesityksen. Mitä siinä voi kuin nauttia. Kun lopulta aamuaurinko kilkkui silmäluomien takana, käänsin kylkeä ja unohdin marssit, puheet ja ihmishälinän. Kävin iltapäivällä pyörähtämässä teekkarikastetta pällistelemässä sekä kaiken kansan vapputorilla, mässytin vegaanisen munkin ja sitten möngin kotiin. Krapulaa ei ollut, mutta univaje ja jo toista viikkoa jatkuva pikajuoksu töiden kanssa vei jatkuvasti voimia.

Kävin arjen lopuksi vielä Kuopiossakin, mutta luvattu raportti saa jäädä vielä tältä illalta. Olen nimittäin pedissä pienen kuumeen, kurkkukivun ja yleisen vetämättömyyden kanssa. Kolmas kuppi rooibosta ei enää maistuisi, mutta pitänee juoda jotain kuumaa kuitenkin. Olen jo muutaman kerran ehtinyt juhlia vasta lähiaikoina opittua taitoa sairastaa kunnolla, ajan kanssa ja hyvissä ajoin. Näköjään uusi, innostava ja vaativa työ sai näköjään minut palaamaan vanhoille pahoille tavoille, joissa väsymystä ei ota huomioon, yöunista karsii, ja sitten unohtaa vielä syödä ja pukeutua sopivalla kohtuudella. Tsik, tsik, tsik. Tyhmä tyttö. Nyt siitä sitten maksetaan.

Sentään sain itseni kiinni viime tipassa: huomiselle oli sovittuna neljä eri menoa 10 kilometriä vähän joka suuntaan keskustasta. Tajusin perua nuo kaikki, vaikka jokaisen kohdalla harmitti sillä tavalla luterilaiseen tyyliin: kyllä minä olisin vielä vähän jaksanut, ainakin puolet näistä, kauheasti nyt jätän tekemättä.. Vaiensin nillityksen hyvällä ruoalla ja itse tehdyllä banaani-marjajäädykkeellä, ja pistin kirjan sängyn viereen odottamaan.

Eilen tosin saimme oikeasti aikaan, siivosimme muun muassa keittiön!

V, vee, vetämätön vappu

Voi valpuri, minkä teit. Synkkä ja kostea ilma ei paljoa houkuta, työhommat painavat hartioita, eikä huolen ja murheen tuntua lievitä edes pussillinen karamellimanteleita.

Vielä hetken kyllä pusken töitä, sitten vaihdan pieruverkkarit ja pistän Downton Abbeyn pyörimään. Sopivasti tuossa on ekat kaksi kautta vierellä. Illalla menen ehkä saunomaan teekkareiden kanssa, ehkä en.

Tänään en saa paljon mitään aikaan.

Ii, ii, iloa!

Juhlaa riittää. Toissapäivänä saunoimme, tanssimme ja lauloimme rakkaan ystävän maisterin papereiden kunniaksi, viikko siitä takaperin juhlistin vuodenkiertoa tarjoamalla jäätelöä ja sivuherkkuja sellaisen kasan, että heikompaa hirvittäisi. Vaikka väliin on mahtunut surua, ahdistusta ja kiirettä, olivat nämä lauantait mitä ihanimpia irtiottoja arjesta. Toki niihinkin kuului arjen tylsiä puolia, kuten pikasiivousta juuri ennen deadlinea, mutta sen kaiken unohtaa hyvää yhdessäoloa ja legendaarisia hupihetkiä miettiessä. Maisterisjuhlissa kamerani teki lakon, mutta onneksi pikku-M ikuisti jäätelökestit ja antoi kuvat vapaaseen jakoon.

Varoitus: voi sisältää aatteellista propagandaa lasinalusen muodossa.

Kiitos ystävät. Teette elämästäni juhlaa.

E, ee, ensimmäinen

Olen pitkään haaveillut tatuoinnista. Haaveeksi se olisi varmaan jäänytkin, ellei myös isäni olisi innostunut asiasta viime kesän aikana. Tammikuussa marssin lopulta Putkaan ja nappasin meille yhteisen ajan. Maaliskuun alussa oli aika astua neulan alle. Pelotti, jännitti ja ihastutti samaan aikaan. Teen sen, viimeinkin saan tämän tehtyä! Kuva oli ollut mielessä jo pitkään, pitkän säädön jälkeen se sai lopullisen muotonsa vasta hetkeä ennen deadlinea. (Perinteinen tyylini ei siis horjunut tässäkään tilanteessa.) Asettelu, koko ja yksityiskohdat olivat minulle päänvaivaksi, mutta lopulta kuva napsahti oikeaan järjestykseen, ja näytti siltä, kuin se olisi ollut niin aina. Tämän minä haluan.

Palleroista löytyvät oman elämäni "usko, toivo ja rakkaus". En ole koskaan varsinaisesti uskonut johonkin jumalaan tai suurempaan voimaan, paitsi joskus lapsena. Omat vanhempani ovat uskonnottomia, enkä ole koulussa osallistunut uskonnon opetukseen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Olin kiinnostunut eri uskontojen ja elämänkatsomusten historiasta ja näkemyksistä, mutta en lainkaan pitänyt koulussa tapahtuvasta evankelis-luterilaisen uskon pakkosyötöstä. Vuonna 2002 minulle oli itsestäänselvää käydä rippileirin sijaan Prometheus-leiri, uskonnollisesti sitoutumaton aikuistumisleiri. Siellä ei ollut oppitunteja eikä loppukoetta, vaan vapaata keskustelua, väittelyä ja välitöntä yhdessäoloa. Leiri oli ja on vieläkin, yksi elämäni parhaista viikoista. Siellä sai pohtia omaa maailmankuvaansa ilman valmiita vastauksia, ilman määräilyjä. Siksipä uskon asioissa valitsin sympolikseni Protun logon siinä muodossa, kuin se 2002 oli. Tatuoija kirosi ohuita viivoja ja minä saman alueen tarkkaa nysväystä, mutta tulos oli sen arvoinen.

Uskon alla on toivo: toivoni rauhasta. Rauhanmerkki siirtyi 1960-luvulla ydinasevastustajilta rauhanliikkeen tunnukseksi, ja siihen liittyy toivo sodista vapaasta maailmasta, jossa konfliktit voidaan ratkaista ilman väkivaltaa, sortoa ja tappamista. Sen alla on sydämenasiani, ihmisoikeuksia ajavan Amnesty Internationalin kynttilälogo. Amnestyn toiminnan taustalla on YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, jonka mukaan kaikilla ihmisillä tulee olla samat oikeudet ja vapaudet. Siis kaikilla. Siksipä tuon julistuksen 2. artikla on minulle rakkain.

"Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin, ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta."

Halusin ensimmäisen tatuointini olevan merkityksellinen, ja sellainen siitä todella tulikin. Toki kaikilla kuvilla on tarinansa, ja ottajilla syynsä. Kenties tässä oli takana pelko, että ensimmäinen jää myös viimeiseksi. Näin tuskin käy, sillä kuten vanhat taiturit sanovat, tähän jää koukkuun. Eilen oli tarkastuskäynti - muutamaa kohtaa tarkennetaan syksyllä, muuten kuva on priimaa. Isäni varasi jo uuden ajan syksylle, ja minäkin aion vielä tämän vuoden puolella ottaa lisää väriä ihoon.

Ensimmäinen, ei missään nimessä viimeinen.

L, äl, leija

Ostin lauantaina mekon. En mitä tahansa, vaan aivan ihanan mekon upeilta tekijöiltä. Kauppakadulle on muutama viikko sitten ilmestynyt suorastaan vastustamaton ekologisten design-vaatteiden putiikki Seela. Pitihän sinne mennä vähän puikuilemaan. Kesän palkkoja odotellessa, vannottelin itselleni. Kolme varttia myöhemmin huomaan ostavani elämäni ensimmäisen design-mekon, nimeltään Poreleija. Eikä edes tehnyt kovasti kipeää. Liikeeseen jäi vielä kovasti himoitsemani vaihtoehto, mutta laskin sormillani tämän kevään ja kesän juhlia, ja päätin, että kyllä se sieltä vielä haetaan, kunhan isot rahat kilahtaa tilille.

I, ii, ikä

26. Huhhu. Tämä olikin viikon helpoin "saavutus". Tarvitsi vain odottaa vuorokauden vaihtumista.

Toisena opiskeluvuonna jollain massaluennolla tuli piirreltyä kaverin kanssa omaa "aikajanaa": 26-vuotiaan kohdalle oli merkitty valmistuminen, vakituinen oman alan työpaikka ja häät. Kaikkea mekin kuvittelimme, kakarat.

En ole valmis, en mitenkään päin. Tosin lisäaikaa on haettu ja suullisesti saatu, joten sekin on tavallaan hoidossa. Töihin pyydeltiin todella suloisesti, ja kesän työt ovat olleet varmoja jo alkuvuodesta - kelpaa. Häät? Nope, no no noooo no. Tänä kesänä juhlin ystävien häitä, se riittää. (Tosin tämä ystävä oikeasti sekä valmistuu, menee naimisiin että tekee juuri nyt töitä omalla alallaan. Mutta hän onkin superihminen.)

Jos kuitenkin jotain lupaisi tälle iälle. Ei mitään raskasta, jotain kivaa ja helposti tehtävää. Kuten reissu Stockholm pride-juhliin. Aion katsastaa, onko Tukholma tosiaan niin kaunis yöllä kuin Peter Jöback väittää. Voisin myös tanssia Keskustorilla, kopistella ihanissa korkokengissä pitkin katuja ja käydä siinä jossain saaressa, jonne menee kivoja kesälaivoja. Jos kesällä myös makoilisi puiden varjossa mahautuneena, kävisi vähintään kolmessa paikkaa uimassa ja menisi vihdoin testaamaan sen Rajaportin saunan, niin olisi hyvä. Syksyllä sitten lupaan olla ottamatta liikaa töitä. Hankin kunnolliset villasukat ennen ensimmäistä flunssaa. Poltan kynttilöitä iltaisin, ja luen enemmän runoja. Teen lumen tullen enkeleitä. Vietän joulun O:n kanssa. Silitän paljon kissoja.

Näistä alan.

T on töitä, teetä ja tetristä

Sinkosin tänään aamusta pikakäynnille Helsinkiin. Sain hämmentävän paljon asioita hoidettua - hain muun muassa kirjastokortin, jonka hankkimista olen lykännyt noin vuoden verran. Matkaan tarttui myös tutkimuskirjallisuutta. Sitten taiotaan aikaa niiden lukemiseen, eikös? Työasioitakin sain eteenpäin. Työpaikkani uusi toimisto on niin makea, että teki mieli jäädä sinne. Mutta näh, etätöinä hoituu suurin osa kesän asioista.

Tällä viikolla on luvassa vielä lisää matkustamista: minut nakitettiin perjantaiksi Kuopioon työreissulle. Mikäs siinä. Viisi vuotta sitten siellä käydessä oli nätti ilma ja vain vähän pahaa ruokaa, joten odotukset ovat positiivisen odottavat. Paikallinen ystävä tosin kertoi heti kaupungilla olevan "23821041+ kertaa rumempaa" kuin ennen. Rumuusraportti tulossa myöhemmin!

Muutaman tunnin palloilun jälkeen juoksin tihkusateessa bussiin ("Vielä tämän yhden kirjan kun löydän.."), ja torkuin matkan kotiin. Alaiset olivat olleet kiltisti, joten ei tarvinnut heitä käydä erikseen katsomassa. Vaihdoinkin siis korkokengät lenkkareihin ja hölkyttelin vanhalle kämpälle. Muuton viimeinen rykäisy oli ohi alle kolmessa vartissa, siitä kiitän N:n tetristaitoja - sekalainen kokoelma laatikoita, muovisäkkejä ja pientä sivutavaraa upposi autoon iisisti, eikä mitään mennyt rikki. Kun kotona pituussuunnassa lahjakkaampi N korjasi vielä eilen sössimäni eteisen lampun, olikin aihetta kaivaa teetä ja keksejä tarjolle ja juoruta ja nauraa hetki.

Tänään piti käydä pyörähtämässä lavatansseissa nätissä mekossa ja siskolta saaduissa vintagekengissä, mutta jäin sen sijaan täyttelemään työtunteja, tuloslistoja ja muita paperitöitä. Yhden oluen olen kuitenkin ansainnut. Siispä parempaa hajua kainaloihin ja Prahaan mars!

L, lampunvaihtoa

Eteisen valaisimesta valoi lamppu. Näppärä neiti haluaa vaihtaa sen. Neiti ei yllä kattoon. Tuolille kasa kirjoja (työturvallisuus ennen kaikkea, eikun), ja uusi yritys. Nyt yltää, mutta varatut vaihtolamput eivät näytä toimivan. Olisivatko nekin jo palaneet? Kokeillaanpa tätä viereistä, toimivaa lamppua. Käännetään tuosta vähän...

Long story short, nyt ei eteisessä pala mikään valo. Hups. Parempi vain sammuttaa kaikki valot ja sukeltaa jännittämään Tyrellien, Baratheonien ja Starkien seikkailuja.

S, äs, siivojaaässä

Pölyä on joka paikassa. Vaatepölyä, muuttopölyä, katupölyä, siitepölyä, ihon pölyä. Kutittaa kaikelle allergista O:ta, laskeutuu juuri pyyhityille pinnoille, tarttuu jalkapohjiin aamulla. Yök-yök-yök. Tälle on selvästi tehtävä jotain.

Pari viime päivää olen antanut pölylle kyytiä oikein kunnolla. Liian korkeaksi noussut vuokra sai meidät karkaamaan yksityiseltä opiskelija-asuntojen pariin, vaikka laatikoiden pakkaaminen, rahtaaminen ja purkaminen ei enää kahdeksatta kertaa seitsemän vuoden sisään oikein maistu. Muutto tarkoittaa lisäksi siivousta molemmissa kohteissa, joten moppi, rätti ja pölyhuisku (kyllä, käytän sitäkin vielä) ovat olleet tiiviissä käytössä. Vanhalle kämpälle sanomme viimeiset hyvästit keskiviikkona, ja uuden laitan edustuskuntoon lauantaiksi - silloin olisi tarkoitus kutsua tuttuja syömään jäätelöä.

Minulle on omillaan asuessani kehittynyt paha tapa vain mulkoilla pölypalloja sohvalta, ja luvata siivouksen olevan "heti huomenna" edessä. Muuttorumban loputtua yritän parantaa tapani, ja ottaa uudelleen käyttöön lapsuudenkodista tutun siivouspäivän. Viikonloppu on paljon mukavampi aloittaa, kun ensin huhkii muutaman tunnin ja pistää huushollin siistiksi. Toinen, hyväksihuomattu tapa on kutsua paljon kavereita kylään. Vaikka itseä ei sotku niin haittaisi, vieraita varten haluaa vähän panostaa. Jos siis ei säännöllinen siivous muuten luonnistu, alankin järjestää viikoittaisia teekestejä.

O, oo, oo-oo, onnistunut opettaja

Opiskelen opettajaksi, ja tänä vuonna olen vihdoin saanut pidempiä sijaisuuksia. Oikeastaan ihan täyslaidallisen sellaisia, sillä alkuvuodesta olin kuukauden leikkimässä kieltenopettajaa koulussa, jossa en ollut koskaan edes käynyt näyttäytymässä (suhteet ja sattumat, kiitos teille!), ja nyt pyörin kuusi viikkoa oman alani parissa tutummassa ympäristössä. Viimeinen päivä oli eilen, ja vielä lähtiessäkin pyydeltiin jäämään - töitä olisi ollut vappuun asti. Tieto siitä, että olen tärkeä ja haluttu, sai kyllä muikean hymyn huulille, mutta nyt ei vaan voinut: on opiskeltava, koordinoitava, tehtävä muutto loppuun.. Koti on kolmen tunnin matkan päässä, ja ikävä sinne oli kova. Ja siellä se oikea elämä on. 

Liikuttunut hymy oli kyllä herkässä, kun oppilaat harmittelivat lähtöäni - kauheasti valehtelematta luulisin teinien todella tykänneen opetuksestani. Jos jotain auskuvuonna opin, niin sen, että tylsyyteen kuolevat oppilaat eivät opi mitään. En tietenkään järjestänyt makeilevaa yleistä sirkusta tai näyttänyt vain hassuja kissavideoita, mutta pyrin siihen, että joka tunnilla oli monipuolista tekemistä, kuvia, tarinoita, eläytymistä. Ja näytti kelpaavan.

Opettajallahan ei ole virallisia suosikkeja, mutta muutamaa luokkaa suorastaan rakastin - osallistuvia, kyseleviä, kiinnostuneita nuorita, jotka jäivät tunnin jälkeen kyselemään lisää ja keskustelemaan maailman menosta. Näistä ihanista ihmisistä oli kyllä vaikea luopua. Tunne taisi olla molemminpuoleinen, sillä sain viimeisenä työpäivänä elämäni parhaan palautteen:

"Miksi sä lähdet? Hissasta on just tullu mun lempiaine, ja nyt tänne tulee joku tyhmä sijainen, joka ei osaa mitään. Älä lähde."

Siinä oli kyyneleet lähellä, ma kerron.

P eli Porkkanainen

O kertoi minulle jokin viikko sitten tarinan Porkkanaisesta. Enpä ollut ennen sitäkään kuullut. Tiesin kyllä, että Grimmin saduissa on tarina jossa on neito lukittuna torniin (aina ne on lukittuna jonnekin), ja prinssi kiipeää pitkää lettiä pitkin seuraksi. Miksi näin tapahtuu, ja mitä sitten käy, oli minulle aina mysteeri. Kävi ilmi, että Porkkanainen - tai Tähkäpää, suomentajasta riippuen - on epäonnisen pariskunnan lapsi, jonka ilkeä noita (aina siellä on sellainen) on vienyt vanhemmiltaan maksuna mailtaan varastetuista vihanneksista. Pienten kommellusten (kuten hiustenleikkuun ja silmien puhkomisen) jälkeen hyvä voittaa pahan. No, ainakin melkein kaikissa versioissa.

Porkkanainen tuli mieleeni tänään kurkistaessani aamulla peiliin. Hieman lässähtäneet kutrini saivat eilen piristyshoidon, kun nappasin töistä tullessa läheisestä ekokaupasta hiusvärin. Olen aikaisemmin kokeillut vain kerran kasvihiusvärejä, mutta enpä taida hetkeen muita päähäni laittaa, sen verran on mukavat kokemukset. Lyhyen punnitsemisen jälkeen käteen tarttui Santen Flame red -sävy, ja vanhempien luona mässäytin jauhot ja kuuman veden sekaisin ja koko sotkun hiuksiin. En ole mitenkään kätevä hiusten käsittelijä, joten sähläystä savimaisen tahnan kanssa ei voinut välttää. Mitään peruuttamatonta tuhoa en kuitenkaan saanut aikaan, ja parin tunnin päästä peilistä tuijotteli iloisen leiskuva porkkanapää. Kaipa tämä surffitukka pitäisi jossain vaiheessa viedä kampaajan käsittelyyn, mutta kasvatan sitä rakkaiden ystävien häitä varten. Enkä sitä paitsi voi ihan vielä luopua otsatukastani: rasvauksesta huolimatta onnistuin värjäämään myös otsan hiusrajan oranssiksi. Ups.

Lykättyäni hiusten värjäystä - tai oikeastaan mitään hoitoa, leikkausta tai lähiviikkoina jopa harjaamista - uusi väri tuntui työvoitolta. Sain kyllä muutakin aikaan, mutta hehkutan sitä vasta huomenna.

Koo on myös kissa ja kotelo ja kuurupiilo

Kuvan harmaa herra on vanhempieni Ukko. Ukon uusin intoilun aihe on rullata eteisen matto, mennä sen sisään pötkyläksi ja sieltä sitten hyökkäillä hiirien ja lankojen kimppuun. Puolen tunnin riehunnan jälkeen se pukkasi minua päähän ja poistui ylevästi seuraaville nokosilleen.

Tänään sain aikaiseksi: elämänlaadun nosto, kissalle kierroksia ja juuri siivotuille lattioille kasat karvaa.

K, koo, koordinaattori

Toimin tämän kesän järjestön koordinaattorina, ja tämä päivä täyttyi soitoista, juna-aikataulujen selailusta ja tavoitteista, joissa yritämme pysyä. Tsemppasin kaduille jalkautuneita pikkuisiani linjoja pitkin, ja sain jopa huomisen koulutuspäivän asiat rullaamaan. Homma on minulle uutta, ja välillä tuntuu, että järjesteltävä ei lopu milloinkaan - varsinkin, kun samalla pitäisi opettaa historiaa ja yhteiskuntaoppia parinsadan kilometrin päässä. Onneksi tämä on viimeinen viikko kahtiajakoista palloiluani, ja pääsen perjantaina kotikaupunkiini rauhoittumaan. Siellä odottanee myös uusi työ- ja kirjoituspöytä, joten voin lajitella liput ja laput omille paikoilleen parin täyden kansion sijaan.

Tästä koordinointihommasta tullee vielä avautumisia, mutta jos kerran on paljon tehtävää, on paljon saavutettavaakin. (Oijoi, olenko seuraava Paulo Coelho?)

A, a, Aa, Aamu

Väitin tuossa itselleni, etten saa mitään aikaiseksi. Aika karkaa käsistä, tiskivuori vaan kasvaa, ensi-innostuksen jälkeen nurkkaan jääneet liikuntavermeet keräävät pölyä. Töitäkään en tee tarpeeksi, aina jää jotain kesken. Vai jääkö oikeasti?

Tarpeeksi tuskailtuani päätin valjastaa keittiöpsykologian alkeet käyttööni ja päätellä, että saan päivässä useampia asioita aikaan kuin jätän kesken. Jos kerran tunnen ahdistusta kaikesta tekemättä jääneestä, enkö voisi tuntea iloa ja tyytyväisyyttä tehdyistä?

Siispä päätän nyt pyhästi SAADA ASIOITA AIKAAN, ja hehkuttaa niitä täällä. Tänään sain aikaan tämän kirjoituksen, jota olen hautonut jo viikon päässäni. Noin. Heti on parempi olo. Parempaa aamua kohti.