Klassikkokatsaus: Mielesäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Kustantaja: WSOY 2012
Ulkoasu: Mika Tuominen ja Laura Arvela

Ketun Hitsaajan luettuani mieleni teki jotain kevyttä, ja mielellään sellaista, josta jää hyvä mieli. Kirjahyllyä selatessa käsi osui viime vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien löydön, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan uusimman teoksen päälle. Olen sen kertaalleen lukenut, mutta mainio se oli myös uudestaan luettuna. Maailma nähnyt ja kokenut harmaa herra murisee muutoksille, ja myös niille asioille, jotka eivät muutu. Nyt pahin muuttunut asia on, että edellisen kirjan Ruma ihminen korvataan toisella auttajalla. Siitä seuraa ovien lukitseminen, nurina ja suurensuuri nälkä. Emäntä makaa Kuusikodin vuodeosastolla, joten vanhan isännän on otettava kattilaa sarvista kiinni.

Kesäisen kevyttä oli naureskella ensimmäisille kokkausyrityksille, ja sille hetkelle, kun vierailulle tuleva tohtori Kiminkinen näkee sotkun, harjanvarren, palohälyttimen riekaleet ja hikisen miehen. Mutta toisaalta taustalla häilyy vakava vire: kuinka eksyksissä sitä voikaan ihminen olla, kun lapset puhuvat vieraita kieliä ja syövät vieraita ruokia, maailmassa arvostetaan ihan eri asioita kuin ennen, ja se elämän tärkein kumppani ei enää tuo pöytään päivän päätteeksi ruokaa ja kahvin kanssa pullaa. Ei tuo, eikä istu edes seurana.

Toivottavasti minä saan rakastaa yhtä pitkään kuin karvahattumies, ja oppia vielä vanhana uusia taitoja. Eihän sitä varten tarvitse olla kuin tarpeeksi itsepäinen. Jos sen ruskeakastikkeenkin opettelisi joskus.

Syyskuussa pitääkin mennä eläviin kuviin katsomaan, miten kirjat kääntyvät uuteen muotoon.

P.S. Kyllä en ymmärrä, miten Mielensäpahoittaja ei tykkää kesäkeitosta.
Pölön tekemä herkku katosi meillä kattilasta pikavauhtia, ja syötin
sitä myös käymässä olleille vanhemmille. Useampi sukupolvi kehuu!

Kehujen aika: Porin Puuro ja Peti

Porissa on helmi. Ja millainen helmi onkaan!

Porin Puuro ja Peti on pieni bed&breakfast -paikka, jossa on sekä alakerran yksittäisiä huoneita useammalla sängyllä, että söpö vinttihuone, jossa on tilaa kolmelle. Koska saavuin paikalle hieman vahingossa jazzien hurjimman myllytyksen aikana, yksittäiset huoneet olivat jo menneet. Tuo ei minua haitannut, huonetoveri oli keskiyöhön asti jazzeilemassa, joten keskityin lähinnä lukemaan ja ihailemaan kaikkea ympärilläni. Kuten nimikylttiä, suloista Lulu-koiraa (erittäin harvaa allergisoiva bishon frisé ja aikamoinen söpö pallero), ja koko Välikadun aluetta.

Elise Virta pitää Puuroa ja Petiä kotonaan, ja paikka on auki sopimuksen mukaan. Kannattaa siis aina laittaa sähköpostia tai soittaa etukäteen, ettei kolkuta tyhjälle ovelle. Juuri tällaisen paikan pidosta tämä neiti on itsekin joskus haaveillut.

Parvella oli sini-valkoinen sisustus, nätti Kiurujen yö -tapetti, ja pehmeät sängyt. Koko talo oli hyvään kuntoon laitettu, mutta ei kliininen tai tylsä. Sängyllä odotti kaksi pehmeää pyyhettä, ikkunan alla raikasta vettä, ja sen hetken lempiasiani: tehokas tuuletin. Vessa ja suihku olivat alhaalla heti portaiden päässä, mutta minä huuhdoin hien pois pihasaunassa. Pihasaunassa! Ettäs tiedätte! Sain istua rauhassa saunassa ja vilvoitella pihalla. Saatoin muutaman kerran huokaista onnesta.

Tunnelmallinen pihasauna oli vielä illalla lämmin, ja olisi lämmennyt taas aamulla.

Löylyhuoneessa oli siistiä, illan viimeiset
löylyt olivat lempeät.

Pukeutumistilaan sai yksityisyyttä verhot
sulkemalla. Huomaa tuolien tossut.

Harmitti kovasti, kun täällä pääsi olemaan vain yhden yön, sillä Välikatu ja sitä ympäröivä alue olivat täynnä kauniita taloja ja hyviä iltakävelypaikkoja. Muistaessani hehkutan, että paikka sijaitsee vain kymmenen minuutin kävelyn päässä sekä linja-autoasemalta että rautatieasemalta, joten alueelle voi tulla käppäilemään ihan noin muuten vaan, jos muutenkin tekee turistireissua Porin suuntaan. 

Ja se Puuro-osuus? Aamupala oli suuren suuri. Kaikkea oli, paitsi valmista puuroa, mutta sitäkin olisi pyynnöstä saanut. Minä söin vähän jokaista lajia, ja varsinkin aamulla läheltä haetut tuoreet sämpylät veivät sydämeni. Näillä eväillä jaksoi työpäivän helposti!

Puuron ja Pedin "puuro". Ei paha.

Etwas kleines, sanoi Gasthausin Muttikin Saksassa.

Taidanpa tulla ensi kesänä taas jazzeille. Majoituspaikka kun on jo valittu. Pitää vaan muistaa varata tämä ajoissa, huoneet menevät pikavauhtia keväällä. Hinnat eivät huimaa (80e/festariyö, muuten 50e/yö), ja tällaisesta olosta maksaa mielellään enemmän kuin sieluttomasta perushotellista.
Porin Puuro ja Peti, viisi tähteä.

Koko Välikatu oli suloisia asioita täynnä. Hei hei, kisu! Nähdään ensi vuonna!

K on kesä, on kuumaa, on kaunista!

Mikä kesä! Eihän tässä muuta voi sanoa, kun helteet hellivät jo kohta toista kuukautta ja minä teen töitä viileässä ja iltapäivällä pistän koneen kiinni, käyn suihkussa ja hyppään ystävien kanssa rannalle, minigolfaamaan tai grilli-iltaa viettämään, kävelylle Pispalaan tai ex tempore-piknikille. 

Lukea ei ole yhtä paljon ehtinyt kuin ensimmäisen kolmen viikon aikana, mutta lukuhaasteena on selätetty jo seitsemän kirjaa (raportit tulossa), joiden lisäksi olen ehtinyt jopa tehdä töitäkin. Hui. Jospa nuo koulutyötkin kirjoittaisivat itsensä yhtä helposti eteenpäin.

I, ii, i can has internet!

Juu-u, kuulkaa, kyllä oli osaava olo, kun hoidin meille internetin. Se karkasi, ja soitellessa selvisi jännä ketju: Muutimme nykyiseen asuntoon helmikuussa, ja silloin suositeltu yritys pisti meille netin kuntoon. Ikävästi vaan sopimus taloyhtiön kanssa loppui sitten jo keväästä, joten kesäkuussa astui voimaan uusi sopimus uuden suositellun yrityksen kanssa. Eräänä päivänä tuli ilmoitus, että uusi netti toimii, olkaatte hyvät. Olimme kovin tyytyväisiä, kunnes viime viikolla netti hävisi. Kävi ilmi, ettei uusi tarjoaja ollutkaan käynyt lykkäämässä nettiämme toimintaan, vaan kytkenyt jotenkin jännästi meidät takaisin samaan vanhaan verkkoon, joka lakkasi vasta nyt toimimasta (elikäs 2,5kk ilmoitetun jälkeen). Asiakaspalvelija puhelimessa naureskeli, että miten joku on saanut noin sössättyä. Mutta nyt linjat toimii taas. Laskuja odotellessa.

Verkottomuus, vieraat ja vierailut ovat hiljentäneet aikaansaamishehkutukseni hetkeksi, mutta ei hätää! Olen tullut takaisin!

Klassikkokatsaus: Hitsaaja

Katja Kettu: Hitsaaja
Kustantaja: WSOY
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

Eletään vuotta 1994. Suomi ei ole vielä seonnut Globenin kiekonpeluusta, nykyistä valuuttaamme euroa vasta suunnitellaan, ja Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa menetyksestä.

Helsinkiläinen Kaisu tasapainoilee elämänsä kanssa keskellä surkeaa syksyä. Talo meren rannalla ei takaa onnea, kun rakkaalleen ei osaa puhua. Kissa on onneksi lohtuna. Pahan myrskyn jälkeen tulee puhelu kauan hiljaa olleelta siskolta Tukholmasta. Laiva on uponnut lähellä. Siskolla on jäänyt jotain sinne jotain tärkeää. Vaikka sisko on etäinen, iskee suru syvälle.

Niila Kamsu, hitsaaja, on hiljainen pohjoisen mies. Töissä hän tietää, miten paksun hyvän sauman tulee olla, miten kaasujen suhteen saa säädettyä sopivaksi, mikä hänen paikkansa ja tehtävänsä on. Kotona eri huoneeseen muuttanut vaimo on kauempana kuin nuoruuden kotiseutu, yhtä tavoittamaton ja kylmä. Vain pihapuun Heikki-orava on lohtu hukassa olevalle. Kun Niila EU-direktiivin turvin pistetään pihalle työmaaltaan, kaatuu koko paketti. Vastauksia hän lähtee etsimään pohjoisesta, Autinperän tytöltä, siltä joka ei ole häipynyt muistoista.

Samalla Autinperällä Mirka hoitaa äitiään ja koittaa kestää kaupungin akkojen katseet. He kuiskivat pahaa äidistä, tyttärestä Mirkasta, sekä tämän kadonneesta kaksosveljestä. Avain veljen katoamiseen on etelässä, miehessä, josta hän tietää vain nimen. Kamsu.

Taustalla tuumailee Inarin piirin poliisi Somero, joka ei pidä etelästä eikä sen menosta. Rahaa ei ole, poliisin valvomaa aluetta laajennetaan entisestään ja radio tuo tiedon pian kaikkien huulille nousevasta M/S Estoniasta, sadoista kuolleista ja täydestä kaaoksesta. Samalla nurkkiin ilmestyy Autinperän villisilmä, vaatimaan tutkimuksia, nimiä, varmistusta.

Estonian uppoaminen järkytti syvästi koko Eurooppaa, ja varsinkin turvallisessa pohjoisessa päällimmäinen ajatus on ettei tämä voi, ei saa olla totta. Samaa koin minäkin, ja halusin paikoin vain uskotella, että tarinahan tässä vaan, mutta ei. Tuska on ollut todellinen, ja Ketun kynästä myös neljä kertojaa ovat tuskassaan ja epäluulossaan todellisia.

Vuonna 2011 Ketun teos Kätilö aiheutti suuren myllytyksen - aivan ansiosta, kuten Suketuskin kirjoittaa. Klassikoksi se nousi viimeistään voittaessaan helmikuussa 2012 Runeberg-palkinnon. Hitsaaja ei ole kieleltään eikä tarinaltaan aivan yhtä rosoinen, ihon alle tunkeva ja inhorealistinen, mutta hyvin samankaltaisia teokset ovat käsitellessään syyllisyyttä ja niin menneisyyden kuin mahdollisten tulevaisuuksien painoa. Moni hahmoista on pakomatkalla.

Raskasta oli, mutta upeaa. Ahmin Hitsaajan muutamassa päivässä. Viimeisen sivun jälkeen mietti, miten näin raastava tarina on puettu noin kauniisiin kansiin. Lukekaa. Ja lukekaa myös Kätilö. Omalle lukulistalle pistin myös ensiteos Surujenkerääjän (2005) ja novellikokoelma Piippuhyllyn (2013).

Tie pohjoiseen jää

kun kaikki muu häviää

Tie pohjoiseen on

matka tuntematon

kun mentävä on

Anssi Kela: Esko Riihelän painajainen

B, bee, brookies

Saan välistä suoranaisia leipomiskohtauksia. Pullia, piirakoita, sämpylöitä ja kakkuja, nam nam nam! Lomaviikko vaikuttaa, ja lähipäivinä on ollut suoranainen himo tehdä jotain hyvää syötävää.

Pari päivää sitten kahville saapuneille vieraille yritin tehdä mansikkakiisseliä. Tuli klimppikiisseeliä. Terveisiä yläasteen köksänmaikalle: syy on sama kuin silloin aikanaan. Olen liian hätäinen, enkä sekoitellut kaatovaiheessa kunnolla. Kiisseli oli myös liian kuumaa tarjoamisvaiheessa, joten söimme sen sijaan keksejä ja vesimelonia, mikä ei ollut pahaa ollenkaan. 

Klimppikiisseli oli rauhassa jäähdyttyään kyllä ihana tuhma aamupala, varsinkin kun päälle lätsäisi kermavaahtoa. Eilen tein vielä tuhmempaa iltapalaa, Kinuskikissan sivuilta silmiin pompahtanutta Brookies-herkkua. Alle tujua brownie-taikinaa, hetkeksi uuniin, päälle cookie-taikinaa nokareina, vielä hetkeksi uuniin. Jäähdytä kunnolla. Aijai. 

Jopa kaltaiseni sokerihiiri joutui pitämään yhden palan jälkeen tauon: tämä on tuhtia herkkua! 

Vajaasta pellillisestä on vaikka kuinka paljon jäljellä, Pölö sai mukaansa kahvin viereistä syötävää töihin. Itse olen joskus veistellyt, että hyvät muistot kertyy helpommin kuin kilot, mutta Brookiesien kohdalla en ole enää varma.

Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (L'extraordinaire voyage du fakir qui était resté coincé dans une armoire Ikea, 2013)
Suomentaja: Taina Helkamo
Kustantaja: Otava 2014
Ulkoasu: ?

Oho, hups, eihän tämä ole klassikko. Vielä. Kirja juuttui käteeni Stockmannin alesta, ja seuraavana päivänä se olikin jo luettu. Romain Puértolasin kuukaudessa kirjoitettu esikoisromaani on suuressa nosteessa, mikä tosin ei ollut syy napata sitä mukaani. Syy oli sen teema, ja jostain muistin takanurkista pilkistävä jonkun tekemä suositus. Myönnetään, kansikuvakin houkutteli.

Tarina alkaa, kun ammattimainen huijarifakiiri saapuu kotikylästään jostain päin Intiaa suureen maailmaan, Pariisiin, ostamaan piikkimattoa paikallisesta Ikeasta. Kyseinen matto saapuu harmillisesti vasta seuraavana päivänä, eikä rahaa hotelliin ole, joten fakiiri, nimeltään Ajatušatru, päättää jäädä yöksi tavarataivaaseen. Leppoisasti alkanut ilta ottaa uuden suunnan, kun Ajatušatru joutuu erinäisten sattumien vaikutuksesta vaatekaappiin, siitä konttiin, ja kohti tuntematonta.

Oikealla passilla Ranskaan saapunut matkaaja joutuu Isoon-Britanniaan, jossa häntä pidetään laittomasti maahan yrittävänä siirtolaisena. Myönnetään, en minäkään uskoisi hänen tarinaansa rajalla. Monien käänteiden kautta Ajatušatru saa pikareissun Euroopan halki, perässään hänen matkalla Ikeaan suututtamansa pitkävihaisen taksikuski, ja mielessään ihastuttava pariisilainen Marie. Matkalta löytyy niin rutiköyhiä kuin älyttömän rikkaitakin pyyteettömiä ihmisiä, jotka herättävät Ajatušatrussa aivan uuden tunteen: halun auttaa muita. Kasvutarina siis kyseessä.

Vaikka teos olikin kevyttä hupia, teema takana on mitä raadollisin. Euroopan unioni on juuri saanut höykytystä YK:lta ja Amnesty Internationalilta sen vastuuttomasta ja ihmisoikeuksia polkevasta rajavalvonnasta. Välittömät palautukset, siirtolaisten kippaaminen Turkin ja Libyan kaltaisten maiden leireille, sekä Puértolasin kuvaama ihmisten satunnainen pallottelu ovat lainvastaisia, sekä hyvin kalliita. Vuosina 2007-2013 EU käytti lähes 2 miljardia euroa rajojensa valvontaan, ja vain noin 700 miljoonaa euroa turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten aseman parantamiseen. Sanonpa vaan, että ei ole hyvä tämä. Kuten kirjan takakannessa osuvasti sanotaan pullukan hyvinvoivasta yhteiskunnastamme: se "kohtelee paremmin tavaroita kuin laittomia siirtolaisia".

Pakko avautua: termit "laiton siirtolainen" tai "laiton maahanmuutto" nostavat niskavillani pystyyn. Paperiton ihminen ei ole laiton! Ihmiset, jotka lähtevät hengenvaaralliselle matkalle, eivät tule ilmaisten älypuhelimien tai niiden Ikea-tuotteiden toivossa, vaan ruoan, toimeentulon ja ihmisarvoisen elämän. He ylittävät maiden rajoja uiden, täyteen ahdetussa veneessä, rekkojen takatiloissa, piilossa rajaviranomaisilta. Miksi? Koska he eivät muuten pääse. Koska heitä kohdellaan asemansa takia rikollisina. He eivät halua "viedä naisiamme ja töitämme", kuten aina välillä kuulutellaan, vaan vaihtoehdon hitaalle nälkäkuolemalle, riistolle, hyväksikäytölle ja turvattomuudelle. Heitä saatetaan kotimaassaan vainota mielipiteidensä tai yhteiskunnallisen toimintansa takia, heitä on kenties kidutettu, ja silti rajoilla he ovat vain törkyä, josta heidät löytänyt maa yrittää mahdollisimman pian päästä eroon. Ei väliä minne, kunhan pois omaa yhteiskuntaa rasittamasta. Maissa, joissa on varaa ostaa jääpaloja valmiiksi pakattuina, ja ruokaa toiselta puolen maapalloa.

Onneksi ymmärtääkseni kirjaa markkinoidaan muualla termillä "paperiton", sans-papier. Vähän laskee verenpainetta. Oikeat termit käyttöön, ihmiset. Puértolas on muuten rajavartiolaitoksella työskentelevä poliisi. Parhaat tarinat ovat aina niitä, missä on osa totuutta. Veikkaanpa, että tiedän, mitkä osat ne tässä ovat.

Klassikkokatsaus: Titaanin seireenit

Kurt Vonnegut: Titaanin seireenit (The sirens of Titan, 1959)
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kustantaja: Tammi 1979
Ulkoasu: ?

Malachi Constant, pöyhkeilevä ja muuhun kuin huumehallusinaatiohinsa kyllästynyt maailman rikkain mies, saa eräänä päivänä kirjeen, jossa häntä pyydetään - ei, vaaditaan - saapumaan tapaamaan kenties sen hetken mystisintä miestä, Winstron Niles Rumfoordia. Rumfoord ja hänen uskollinen räkyttävä koiransa Kazak ajoivat aikanaan Marsin tutkimusmatkallaan kronosynklastiseen suppiloon, ja ovat sen jälkeen materialisoituneet ympäri Linnunrataa sitä mukaa, mitä planeetat heidän kohdalleen osuvat. Sattumalta Maassa he materialisoituvat aina Rumfoordin omaan kotikartanoon Rhode Islandin Newportiin, täsmällisesti 59 päivän välein, aina tunniksi kerrallaan.

Epäilevänä paikalle saapunut Malachi Constant saa kuulla tulevaisuutensa suurista linjoista: hän tulisi käymään Marsissa, Merkuriuksella, Maassa ja lopulta elevänsä onnellisena Titanin seireenien hellässä huomassa. Niin, ja saavansa lapsen nimeltä Chrono. Höpsis löpsis, pohtii Malachi, mutta niin vaan päätyy juuri näihin paikkoihin ja kaikenmoisiin seikkailuihin. Toisaalta, on vaikea väittää vastaan miehelle, joka on suppiloon ajauduttuaan nähnyt samalla oman olemassaolonsa ajan tulevan ja menneen, eikä enää oikeastaan ole muuta kuin aaltoliikettä.

Rumfoord käyttää muiden kyvyt ylittävää tietämystään rakentaakseen rauhaa Maahan. Maan asukkaista tulee hänelle pelinappuloita, joita hän siirtelee saadakseen aikaan jo näkemänsä tulevaisuuden. Malachi on nappuloista tärkeimpiä, ja sääliksi häntä käy useaan otteeseen. Näyttäisi siltä, ettei hän voi mitenkään vaikuttaa kohtaloonsa. Toisaalta, eikös kohtalon ajatuksena ole juuri se, että sitä vastaan ei voi taistella? Ja pidemmälle, jos yksittäinen kronosynklastiseen suppiloon imautunut ihminen voi muutella kokonaisen planeetan asukkaiden tekemisiä, mennyttä ja historiaa, niin onko kenelläkään vapaata tahtoa, vai onko myös liikuttelijan takana joku, joka nykii hänen narujaan?

Olen Vonnegutilta aikaisemmin lukenut teokset Teurastamo 5 ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater. Molemmat olivat outoja, perin outoja kirjoja. Teurastamo 5:n päähenkilö on hieman Rumfoordin tavoin ajasta irrallaan, niin että elää eri elämänsä vaiheita hieman limittäin, herra Rosewater vaan on omituinen, rikas mies, joka järjestelee ympäröivien, teollistumisen takia tarpeettomiksi jääneiden pikkukaupungin ihmisten asioita parempaan suuntaan. Titaanin seireenit, Vonnegutin toinen romaani, on tieteiskirjallisuuden kulmakiviä, edellisistä lukukokemuksesta tutulla ironisen pohdiskelevalla otteella. Pidin naljailun lisäksi eniten uskonnollisista elementeistä, tosin kyynikko sisälläni narisee, että tuskin millään uskonnolla saadaan aikaan maailmanrauhaa. Suurimmaksi osaksi hupaisa seikkailu saa kyllä öisin pohtimaan rankkoja kuvioita, kuten kävi aikanaan Kelan Viholliselle (spoiler alert!).

En ollut lukenut pitkään aikaan scifiä, saati sitten hyvää scifiä (varmaankin Asimovin kirjat isän hyllystä olivat viimeinen kosketus kyseiseen genreen), joten oli tämä oli piristävä kokemus. Vierailulla ollut ystävä luki rannalla Hannu Rajamäen Fraktaaliruhtinasta, ja hehkutuksen jälkeen pistin nimen korvan taa. Kenties voin poiketa hieman hyllymme ulkopuolelle myöhemmin, jos lukisin sarjan ensimmäisen osan, Kvanttivarkaan.

Stop torture

Sähköshokkeja, hukuttamista, sormenkynsiä irti, valeteloituksia, riiputusta katosta, nälässä pitoa, raiskauksia, kemikaaleja. Anna periksi, kerro kaikki minkä tiedät, ja sekin, mitä et tiedä. Allekirjoita kaikki paperit, joita eteesi tuodaan. Vai haluatko, että haemme muunkin perheesi tänne?

Kidutuksen vastaisen sopimuksen on allekirjoittanut 155 valtiota, ja kuitenkin Amnestyn tuoreimman tutkimuksen mukaan kieltoon sitoutuneista maista yli puolet kiduttaa edelleen ihmisiä, usein omia kansalaisiaan.

Valtiot kiduttavat saadakseen tietoa, hiljentääkseen hallinnon vastustajat sekä "torjuakseen terrorismia". Mukamas. Todellisuudessa kidutuksella saadaan aikaan vääriä tunnustuksia, luodaan turvattomuuden tuntua sekä yllytetään epäluottamusta ja vihaa hallintoa kohtaan.

Järjestelmällinen ja laajamittainen kidutus on mahdollista saada jos ei loppumaan, niin vähenemään, kansainvälisellä painostuksella. Siihen on jo esitetty ratkaisumalleja.
- Kiduttamalla saatuja tunnustuksia ei pidä hyväksyä oikeudenkäynneissä. Näin suurin osa kidutuksen tarpeesta katoaa.
- Pidätetyillä tulee olla oikeus kuulustelujen aikana paikalla olevaan asianajajaan, yhteys lääkäriin ja lähimmäisiinsä. Tämä vähentää Amnestyn tutkimuksen mukaan suuresti todennäköisyyttä joutua kidutetuksi.
- Rankaisemattomuuden täytyy loppua: kiduttajien ja heille käskyt antaneiden pitää vastata teoistaan.
- Myös Suomen täytyy tehdä velvollisuutensa kidutettujen hoidossa.

Asiat eivät kuitenkaan muutu toivomalla, vaan pitkäjänteisellä kampanjoinnilla. Kehotan siis jokaista lukijaa, joka tänne eksyy: lähde mukaan Amnestyn toimintaan. Allekirjoita vetoomus, lähde tukijaksi, jaa tietoa, vaadi valtiot vastuuseen.

Kuva täältä

A, aa, aktivistikettu

Tämä neiti on välillä vähän vihainen maailmalle, ja yrittää saada sen paremmille raiteille. Silloin muuten iloisesta ja nauravaisesta neidistä tulee aktivistikettu. Silloin räyhään, tuhahtelen ja moitin, haluan muutosta. Tai sitten hehkutan kovastikin jotain aikaansaatua lakimuutosta, toivetta tulevaisuudesta tai muuta kovin idealistista menoa.

Monesti myös yritän parhaani mukaan antaa toimintavaihtoehdon, siltä varalta että joku muukin haluaa muutosta. Vihjailen myös tulevista tapahtumista, marsseista, puheista, allekirjoituksesta johonkin vetoomukseen. Hyvää minä vaan tarkoitan, en loukata ketään tai pahoittaa mieltä. Mutta maailmassa ei ole vain hyvää, ja joskus pitää puhua ikävistäkin asioista, että saataisiin muutos aikaan.

Kuten ystävät totesivat joskus, olen kaiken hyvän puolesta kaikkea pahaa vastaan. Saa jähnätä, jos olen mielestäsi väärässä.

Klassikkokatsaus: Ritari joka ei ollut olemassa

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa (Il cavaliere inesistente, 1959)

Suomentaja: Pentti Saarikoski

Kustantaja: Tammi 1962 (2. painos 2002)

Ulkoasu: ?

Vanhan kirjallisuuden päivät ovat antikvariaattien myyjien ja kirjallisuuden harrastajien hurmosta, hikeä, hulinaa ja hyörinää. Sastamalassa Vammalan keskustan nurkalla Sylvään koululla ja sen pihalle pystytetyssä teltassa on yli 50 erilaista antikvaarista kirjamyyntipistettä, ja saman verran esittelijöitä, pienkustantamoja sekä muita tiskien täyttäjiä. Kirjoja, sarjakuvia, lehtiä, tauluja, kirjanmerkkejä ja postikortteja oli hurjat määrät joka puolella. Kahvia, mehua ja syötäviä sai hieman suolaisella hinnalla, ja jos halusi lisää hikeä pintaan, koulun salissa ja joissakin luokkahuoneissa oli tarjolla hengenravintoa: luentoja, luentaa, runoesityksiä, kirjansidonnan alkeita. 

Pölö kerää Tammen Keltaista kirjastoa. Mielellään ensipainoksina, hyväkuntoisina, kansipapereineen. Aluksi se vähän nauratti, mutta sitten huomasin ostavani itse ensimmäisen kirjan vuosiin, josta suostuin maksamaan 30 euroa. Tämä kirja oli Italo Calvinon Ritari, joka ei ollut olemassa. Pölö käänteli sitä hetken käsissään, tuskaili ruttaantunutta kulmaa ja hintaa. Oli kuulemma etsinyt kyseistä kirjaa monta vuotta. Jätti lopulta hyllyyn, ja lähti ystävien kanssa katsomaan jotain Jerusalem-kirjaa, joka heidän vain piti saada. Minä katsoin etääntyvää selkää, sitten kirjaa, ja sitten lompakkoani. Piilotin tinkaamisen jälkeen kirjan kassiini. Kotona Pölö oli pudota sohvalta, kun se ilmestyi olohuoneen pöydälle. Tuli hyvä olo antamisesta.

Otin tämän hässäkkää aiheuttaneen kirjan lukuun (turvallisesti pokkariversion, tietty, ostamani originaali meni hyllyyn), ja ymmärsin jo parin sivun jälkeen, miksi Calvinoa kuvailtiin aina minulle sanoilla "eriskummallinen" ja "outo mutta hieno". Tarina kun ihan oikeasti kertoo ritarista, joka ei ollut olemassa. Agilulf Emo Bertrandin Guildivernes ja Corbentras ja Sura (miten upea nimi!) on ritari, jonka puhtaanvalkoisen, moitteettoman haarniskan takaa ei löydy ihmistä, vaan tyhjyys - hän on olemassa vain tahdonvoimansa ansiosta. Hän on täydellinen sotilas, joka raivostuttaa tietävyydellään ja sääntöjen seuraamisellaan aseveljiään.

Agilulf saa kuninkaaltaan Kaarle Suurelta aseenkantajaksi miehen, joka on olemassaoleva ihminen, mutta ei itse sitä tiedä. Tämä tuhannen nimen mies on mitä vaan ympäriltään löytää. Suuressa sodassa pakanoita vastaan ovat myös Agilulfiin palavasti rakastunut, mutta muille kylmä neito Bradamante, jatkuvalla kostoretkellä oleva Rembalt, sekä synkkäkatseinen Torrismond, joka asettaa Agilulfin kunnian ja toden totta, koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Alkaa lyhyt mutta hurjavauhtinen seikkailu, jossa jokainen omalla tavallaan onneton ritari etsii oikeutusta olemassaololleen.

Calvinon omintakeinen ja kepeän huolimattomalta vaikuttava tyyli saa lukijan hykertelemään, hymyilemään tietävästi sekä ahmimaan lähes yhdeltä istumalta tämän sadunomaisen, mutta lopullista lokerointia karkailevan teoksen. Pentti Saarikosken suomennus leikki sanoilla, mutta ei krumeluurannut. Siispä kiitos runolliselle kielelle. Pidin myös Lumiomenan Katjan summauksesta. Kyllä itseänikin nolotti, etten ollut tätä lukenut, enkä mitään muutakaan Calvinolta, mutta oi onnea! Nyt minulla on koko hyllyllinen odottamassa.

P.S. Jos seuraavan kerran ei lukisi väsyneenä, kun piti aloittaa kirja kerran uusiksi, kun univelka vei kesken luvun, enkä ollut herätessäni yhtään varma, mitä luin ja mitä vain kuvittelin.

L, äl, lukuhaaste

Aikaansaaminen alkakoon!

Kävimme 28.6.2014 Vanhan kirjallisuuden päivillä. Mukaan tarttui kuin huomaamatta iso kasa (tai tässä tapauksessa isot kasat) kirjoja, pari vanhaa mutta myös uudempia. Samalla alkoi myös loman poikanen, kun työt taukosivat, ja päivät täyttyivät pitkään kaivatun auringon valosta ja lämmöstä. Kirjakasoja (ja jättimäistä kirjahyllyä) tarkastellessa päätin nautiskella loppukesän kotoa löytyvistä klassikoista. Niinpä karsin itselleni ihka ensimmäisen lukuhaasteen. Tässä se on:

KLASSIKKOKATSAUS
Lue vähintään yksi kirja jokaiselta kirjahyllyn kirjailijalta, jonka jotain teosta voi sanoa klassikoksi.
Uudelleenluvut sallittu.
Annetaan anteeksi, jos ei jaksa Humisevaa harjua loppuun.
Edellisen takia "klassikon" saa itse määritellä.
Jokaisesta kirjasta pitää jokin sananen sanoa.
Annetaan myös anteeksi, jos gradu tulee lukemisen tielle syksyllä.
Aikarajaa ei ole.

Tästä ei tule kirjablogi, vaan muutakin pitää saada aikaan. Kuten mehua, kissanpaijausta, marjapakasteita, hyvää ruokaa, imurointia, kävelyä paljain jaloin, paperitöitä, sekä tietenkin se nurkissa väijyvä iso gee.

P.S. Olen jo ahminut neljä kirjaa puolessatoista viikossa, niistä merkinnät piakkoin.

U, uu, uudelleenlämmitys

Jah, aikaan ehti saamaan vain noin kuukauden ajan. Hups. Uusi yritys?

Syitä hiljentymiselle on paljon, ja toukokuu näytteli suurta osaa siinä. Työtahti kiristyi kesän lähestyessä. Pian uusimman muuton jälkeen oma suhde jäi ikään kuin kesken, tai palasi ystävyyden puolelle, miten vaan tykkää. Raskaita aikoja elävien ystävien tukena oli kun pystyi, mutta siitä ei tänne halunnut kirjoittaa. Huoli omista läheisistä jäyti öisin, huoli töistä päivisin. Kotona parvekeremontin takana oli jatkuvasti kuuma, ja silti työntekijät nuupahtivat sateisiin.

Liika oli lopulta liikaa, ja kreisikesä 2013 loppui työtaakan alle luhistumiseen, rikkoutuneisiin ystävyyssuhteisiin, muuttoon ensin olohuoneeseen ja sitten pois halvasta opiskelijakämpästä.

Toisaalta vierellä paloi kirkkaana uusi ihastuminen, sitten rakastuminen, itselleni lupaama Stockholm Pride, upea reissu Osloon, sekä keskikesän kiireettömät taikakeinot melumusan ja nuotionsavun keskellä.
Nyt on uusi kesä, uusi työ, uusi asunto. Vanha tukka, vieläkään en ole leikannut, ja se menee jo nutturalle. On uusi olo, voimia enemmän, iloa enemmän. Ja sitä vapaa-aikaakin. Tällä kertaa pidän huolen siitä.

Joten jos sitä ottaisi hyvän idean, lisäisi puita kamiinaan ja pistäisi uudelleen lämpimäksi?