Klassikkokatsaus: Mielesäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Kustantaja: WSOY 2012
Ulkoasu: Mika Tuominen ja Laura Arvela

Ketun Hitsaajan luettuani mieleni teki jotain kevyttä, ja mielellään sellaista, josta jää hyvä mieli. Kirjahyllyä selatessa käsi osui viime vuoden Vanhan kirjallisuuden päivien löydön, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan uusimman teoksen päälle. Olen sen kertaalleen lukenut, mutta mainio se oli myös uudestaan luettuna. Maailma nähnyt ja kokenut harmaa herra murisee muutoksille, ja myös niille asioille, jotka eivät muutu. Nyt pahin muuttunut asia on, että edellisen kirjan Ruma ihminen korvataan toisella auttajalla. Siitä seuraa ovien lukitseminen, nurina ja suurensuuri nälkä. Emäntä makaa Kuusikodin vuodeosastolla, joten vanhan isännän on otettava kattilaa sarvista kiinni.

Kesäisen kevyttä oli naureskella ensimmäisille kokkausyrityksille, ja sille hetkelle, kun vierailulle tuleva tohtori Kiminkinen näkee sotkun, harjanvarren, palohälyttimen riekaleet ja hikisen miehen. Mutta toisaalta taustalla häilyy vakava vire: kuinka eksyksissä sitä voikaan ihminen olla, kun lapset puhuvat vieraita kieliä ja syövät vieraita ruokia, maailmassa arvostetaan ihan eri asioita kuin ennen, ja se elämän tärkein kumppani ei enää tuo pöytään päivän päätteeksi ruokaa ja kahvin kanssa pullaa. Ei tuo, eikä istu edes seurana.

Toivottavasti minä saan rakastaa yhtä pitkään kuin karvahattumies, ja oppia vielä vanhana uusia taitoja. Eihän sitä varten tarvitse olla kuin tarpeeksi itsepäinen. Jos sen ruskeakastikkeenkin opettelisi joskus.

Syyskuussa pitääkin mennä eläviin kuviin katsomaan, miten kirjat kääntyvät uuteen muotoon.

P.S. Kyllä en ymmärrä, miten Mielensäpahoittaja ei tykkää kesäkeitosta.
Pölön tekemä herkku katosi meillä kattilasta pikavauhtia, ja syötin
sitä myös käymässä olleille vanhemmille. Useampi sukupolvi kehuu!