Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (L'extraordinaire voyage du fakir qui était resté coincé dans une armoire Ikea, 2013)
Suomentaja: Taina Helkamo
Kustantaja: Otava 2014
Ulkoasu: ?

Oho, hups, eihän tämä ole klassikko. Vielä. Kirja juuttui käteeni Stockmannin alesta, ja seuraavana päivänä se olikin jo luettu. Romain Puértolasin kuukaudessa kirjoitettu esikoisromaani on suuressa nosteessa, mikä tosin ei ollut syy napata sitä mukaani. Syy oli sen teema, ja jostain muistin takanurkista pilkistävä jonkun tekemä suositus. Myönnetään, kansikuvakin houkutteli.

Tarina alkaa, kun ammattimainen huijarifakiiri saapuu kotikylästään jostain päin Intiaa suureen maailmaan, Pariisiin, ostamaan piikkimattoa paikallisesta Ikeasta. Kyseinen matto saapuu harmillisesti vasta seuraavana päivänä, eikä rahaa hotelliin ole, joten fakiiri, nimeltään Ajatušatru, päättää jäädä yöksi tavarataivaaseen. Leppoisasti alkanut ilta ottaa uuden suunnan, kun Ajatušatru joutuu erinäisten sattumien vaikutuksesta vaatekaappiin, siitä konttiin, ja kohti tuntematonta.

Oikealla passilla Ranskaan saapunut matkaaja joutuu Isoon-Britanniaan, jossa häntä pidetään laittomasti maahan yrittävänä siirtolaisena. Myönnetään, en minäkään uskoisi hänen tarinaansa rajalla. Monien käänteiden kautta Ajatušatru saa pikareissun Euroopan halki, perässään hänen matkalla Ikeaan suututtamansa pitkävihaisen taksikuski, ja mielessään ihastuttava pariisilainen Marie. Matkalta löytyy niin rutiköyhiä kuin älyttömän rikkaitakin pyyteettömiä ihmisiä, jotka herättävät Ajatušatrussa aivan uuden tunteen: halun auttaa muita. Kasvutarina siis kyseessä.

Vaikka teos olikin kevyttä hupia, teema takana on mitä raadollisin. Euroopan unioni on juuri saanut höykytystä YK:lta ja Amnesty Internationalilta sen vastuuttomasta ja ihmisoikeuksia polkevasta rajavalvonnasta. Välittömät palautukset, siirtolaisten kippaaminen Turkin ja Libyan kaltaisten maiden leireille, sekä Puértolasin kuvaama ihmisten satunnainen pallottelu ovat lainvastaisia, sekä hyvin kalliita. Vuosina 2007-2013 EU käytti lähes 2 miljardia euroa rajojensa valvontaan, ja vain noin 700 miljoonaa euroa turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten aseman parantamiseen. Sanonpa vaan, että ei ole hyvä tämä. Kuten kirjan takakannessa osuvasti sanotaan pullukan hyvinvoivasta yhteiskunnastamme: se "kohtelee paremmin tavaroita kuin laittomia siirtolaisia".

Pakko avautua: termit "laiton siirtolainen" tai "laiton maahanmuutto" nostavat niskavillani pystyyn. Paperiton ihminen ei ole laiton! Ihmiset, jotka lähtevät hengenvaaralliselle matkalle, eivät tule ilmaisten älypuhelimien tai niiden Ikea-tuotteiden toivossa, vaan ruoan, toimeentulon ja ihmisarvoisen elämän. He ylittävät maiden rajoja uiden, täyteen ahdetussa veneessä, rekkojen takatiloissa, piilossa rajaviranomaisilta. Miksi? Koska he eivät muuten pääse. Koska heitä kohdellaan asemansa takia rikollisina. He eivät halua "viedä naisiamme ja töitämme", kuten aina välillä kuulutellaan, vaan vaihtoehdon hitaalle nälkäkuolemalle, riistolle, hyväksikäytölle ja turvattomuudelle. Heitä saatetaan kotimaassaan vainota mielipiteidensä tai yhteiskunnallisen toimintansa takia, heitä on kenties kidutettu, ja silti rajoilla he ovat vain törkyä, josta heidät löytänyt maa yrittää mahdollisimman pian päästä eroon. Ei väliä minne, kunhan pois omaa yhteiskuntaa rasittamasta. Maissa, joissa on varaa ostaa jääpaloja valmiiksi pakattuina, ja ruokaa toiselta puolen maapalloa.

Onneksi ymmärtääkseni kirjaa markkinoidaan muualla termillä "paperiton", sans-papier. Vähän laskee verenpainetta. Oikeat termit käyttöön, ihmiset. Puértolas on muuten rajavartiolaitoksella työskentelevä poliisi. Parhaat tarinat ovat aina niitä, missä on osa totuutta. Veikkaanpa, että tiedän, mitkä osat ne tässä ovat.