Klassikkokatsaus: Titaanin seireenit

Kurt Vonnegut: Titaanin seireenit (The sirens of Titan, 1959)
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kustantaja: Tammi 1979
Ulkoasu: ?

Malachi Constant, pöyhkeilevä ja muuhun kuin huumehallusinaatiohinsa kyllästynyt maailman rikkain mies, saa eräänä päivänä kirjeen, jossa häntä pyydetään - ei, vaaditaan - saapumaan tapaamaan kenties sen hetken mystisintä miestä, Winstron Niles Rumfoordia. Rumfoord ja hänen uskollinen räkyttävä koiransa Kazak ajoivat aikanaan Marsin tutkimusmatkallaan kronosynklastiseen suppiloon, ja ovat sen jälkeen materialisoituneet ympäri Linnunrataa sitä mukaa, mitä planeetat heidän kohdalleen osuvat. Sattumalta Maassa he materialisoituvat aina Rumfoordin omaan kotikartanoon Rhode Islandin Newportiin, täsmällisesti 59 päivän välein, aina tunniksi kerrallaan.

Epäilevänä paikalle saapunut Malachi Constant saa kuulla tulevaisuutensa suurista linjoista: hän tulisi käymään Marsissa, Merkuriuksella, Maassa ja lopulta elevänsä onnellisena Titanin seireenien hellässä huomassa. Niin, ja saavansa lapsen nimeltä Chrono. Höpsis löpsis, pohtii Malachi, mutta niin vaan päätyy juuri näihin paikkoihin ja kaikenmoisiin seikkailuihin. Toisaalta, on vaikea väittää vastaan miehelle, joka on suppiloon ajauduttuaan nähnyt samalla oman olemassaolonsa ajan tulevan ja menneen, eikä enää oikeastaan ole muuta kuin aaltoliikettä.

Rumfoord käyttää muiden kyvyt ylittävää tietämystään rakentaakseen rauhaa Maahan. Maan asukkaista tulee hänelle pelinappuloita, joita hän siirtelee saadakseen aikaan jo näkemänsä tulevaisuuden. Malachi on nappuloista tärkeimpiä, ja sääliksi häntä käy useaan otteeseen. Näyttäisi siltä, ettei hän voi mitenkään vaikuttaa kohtaloonsa. Toisaalta, eikös kohtalon ajatuksena ole juuri se, että sitä vastaan ei voi taistella? Ja pidemmälle, jos yksittäinen kronosynklastiseen suppiloon imautunut ihminen voi muutella kokonaisen planeetan asukkaiden tekemisiä, mennyttä ja historiaa, niin onko kenelläkään vapaata tahtoa, vai onko myös liikuttelijan takana joku, joka nykii hänen narujaan?

Olen Vonnegutilta aikaisemmin lukenut teokset Teurastamo 5 ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater. Molemmat olivat outoja, perin outoja kirjoja. Teurastamo 5:n päähenkilö on hieman Rumfoordin tavoin ajasta irrallaan, niin että elää eri elämänsä vaiheita hieman limittäin, herra Rosewater vaan on omituinen, rikas mies, joka järjestelee ympäröivien, teollistumisen takia tarpeettomiksi jääneiden pikkukaupungin ihmisten asioita parempaan suuntaan. Titaanin seireenit, Vonnegutin toinen romaani, on tieteiskirjallisuuden kulmakiviä, edellisistä lukukokemuksesta tutulla ironisen pohdiskelevalla otteella. Pidin naljailun lisäksi eniten uskonnollisista elementeistä, tosin kyynikko sisälläni narisee, että tuskin millään uskonnolla saadaan aikaan maailmanrauhaa. Suurimmaksi osaksi hupaisa seikkailu saa kyllä öisin pohtimaan rankkoja kuvioita, kuten kävi aikanaan Kelan Viholliselle (spoiler alert!).

En ollut lukenut pitkään aikaan scifiä, saati sitten hyvää scifiä (varmaankin Asimovin kirjat isän hyllystä olivat viimeinen kosketus kyseiseen genreen), joten oli tämä oli piristävä kokemus. Vierailulla ollut ystävä luki rannalla Hannu Rajamäen Fraktaaliruhtinasta, ja hehkutuksen jälkeen pistin nimen korvan taa. Kenties voin poiketa hieman hyllymme ulkopuolelle myöhemmin, jos lukisin sarjan ensimmäisen osan, Kvanttivarkaan.