Opiskelen opettajaksi, ja tänä vuonna olen vihdoin saanut pidempiä sijaisuuksia. Oikeastaan ihan täyslaidallisen sellaisia, sillä alkuvuodesta olin kuukauden leikkimässä kieltenopettajaa koulussa, jossa en ollut koskaan edes käynyt näyttäytymässä (suhteet ja sattumat, kiitos teille!), ja nyt pyörin kuusi viikkoa oman alani parissa tutummassa ympäristössä. Viimeinen päivä oli eilen, ja vielä lähtiessäkin pyydeltiin jäämään - töitä olisi ollut vappuun asti. Tieto siitä, että olen tärkeä ja haluttu, sai kyllä muikean hymyn huulille, mutta nyt ei vaan voinut: on opiskeltava, koordinoitava, tehtävä muutto loppuun.. Koti on kolmen tunnin matkan päässä, ja ikävä sinne oli kova. Ja siellä se oikea elämä on.
Liikuttunut hymy oli kyllä herkässä, kun oppilaat harmittelivat lähtöäni - kauheasti valehtelematta luulisin teinien todella tykänneen opetuksestani. Jos jotain auskuvuonna opin, niin sen, että tylsyyteen kuolevat oppilaat eivät opi mitään. En tietenkään järjestänyt makeilevaa yleistä sirkusta tai näyttänyt vain hassuja kissavideoita, mutta pyrin siihen, että joka tunnilla oli monipuolista tekemistä, kuvia, tarinoita, eläytymistä. Ja näytti kelpaavan.
Opettajallahan ei ole virallisia suosikkeja, mutta muutamaa luokkaa suorastaan rakastin - osallistuvia, kyseleviä, kiinnostuneita nuorita, jotka jäivät tunnin jälkeen kyselemään lisää ja keskustelemaan maailman menosta. Näistä ihanista ihmisistä oli kyllä vaikea luopua. Tunne taisi olla molemminpuoleinen, sillä sain viimeisenä työpäivänä elämäni parhaan palautteen:
"Miksi sä lähdet? Hissasta on just tullu mun lempiaine, ja nyt tänne tulee joku tyhmä sijainen, joka ei osaa mitään. Älä lähde."
Siinä oli kyyneleet lähellä, ma kerron.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti